Ajattelin kirjoittaa back to Finland -kuulumisia tänne, mutta ensimmäiset viikot koulun pyörteissä veivät mukanaan eikä aikaa tuntunut olevan. Nyt olen melkein neljä viikkoa ollut Mikkelissä ja viimeinkin tähän arkeen on alkanut tottua.
Capim Grossosta lähteminen oli yhtä vaikeaa kuin etukäteen kuvittelinkin. Viimeistä kertaa AEC-TEA:n käytävää pitkin kävellessäni tuntui lähinnä kun olisi kävellyt viimeistä kertaa ikinä. Halatessani kavereitani en halunnut päästää ikinä irti. Sain muutaman läksiäislahjan, mistä lempparini on pieni nalle :) Bussimme lähti kohti Salvadoria keskellä yötä, ja yö menikin huonosti nukkuessa. Heräilin vähän väliä koko muun bussijoukon nukkuessa sikeästi. Katselin ikkunasta vaihtuvia maisemia ja tunsin oloni tyhjäksi. Salvadoriin saavuttuamme suuntasimme lentokentälle ja matka kohti Rio jatkui.
Nukutun lentomatkan jälkeen saavuimme Rioon, missä mielestäni oli "mukavan viileää" kun pystyi käyttämään polvimittaisia shortseja. Lämpömittari näytti kuitenkin +27 ja aurinko paistoi. Ensimmäinen ilta menikin nukkuessa ja syödessä maailman parhaassa buffet-ravintolassa. Seuraavana aamuna heräsimme pilviseen ja sateiseen päivään. Kuin myös sitä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Koko viikon satoi vettä, ja silloin kun vettä ei tullut niin oli pilvistä. Copacabana ja Ipanema tuli nähtyä, mutta rannalla ei tullut oltua.. Käytimme aikamme sen sijaan shoppaillen, mikä vieläkin tuntuu tilillä... Nähtävyydet tuli kaikki nähtyä yhden päivän aikana. Voin kertoa että kyllä se Kristus-patsas oli SUURI kun sen vieressä seisoi. Tuli myös nähtyä alueita, minkä olemassaoloista en aikasemmin ollut edes kuullut. Santa Teresa oli kaunis, vanhanaikainen taiteilija-alue. Lapa on tunnettu yöelämästään ja niistä portaista, mitkä joku-en-nyt-muista-nimeä oli aikanaan koristellut laatoilla. Huhujen mukaan jokaisesta maasta oli oma laattaansa portailla, mutta vaikka kuinka etsimme niin Suomea ei löytynyt. Sugar Loaf oli kahden kukkulan huipuilla oleva näköalapaikka, mihin kuljimme gondolihisseillä. Näköalat olivat upeat, mitä pilvien ja sateen takaa ehti näkeä. Tutustuimme hostellissa asuen ja ulkona ollessa jälleen kerran uskomattomiin ihmisiin. Nyt tuntuu että tuttuja on joka puolella maailmaa, joten hyvä lähteä taas tulevaisuudessa reissaamaan :)
Suomeen takasin tuleminen on tosi rankkaa. Brasiliaan mentäessä ei ollut minkään näköistä kulttuurishokkia tai muuta, kaikki tuntui menevät hyvin. Nyt sitten toiseen suuntaan tuntui että kaikki iski sitten kahta kauheammin vasten kasvoja. Aikaero painoi päälle ainakin viikon ajan, kuuden tunnin ero vaikuttaa aika vahvasti. Viikko meni että en nukkunut juuri ollenkaan. Seuraavan viikon en sitten tehnytkään muuta kuin nukuin. Kroppa reagoi aikaeron lisäksi aika vahvasti muutokseen. Minulta katosi ruokahalu kokonaan, kahteen viikkoon ei ollut nälkä ja vaikka söi mikään ei oikein mennyt alas. Tämä onneksi loppui ja sen tilalle tuli jatkuva nälkä. Kouluun takaisin meno oli yllätävän kivutonta. Näin kavereita ja elämään tuli taas rytmi. Samalla kasasin tekemättömiä tehtäviä enkä jaksanut niistä välittää. Tällä hetkellä olenkin jo aika pulassa, kun koko jakson tehtävät pitäisi saada kahden viikon sisään tehtyä.
Ihmiset ovat kyselleet, ja kyselevät vieläkin paljon reissusta ja kotiinpaluusta. Minulla on vain sellainen tunne, että olen nähnyt hyvää unta enkä ole missään ollutkaan. Pintapuolisesti olen vastaillut kysymyksiin, tuntuu jotenkin todella typerältä puhua reissusta. En edes tiedä mitä kertoisin. Alkuun näin joka yö unta että olin taas Brasiliassa. Nyt olen päässyt yli aikaerosta, unettomuudesta, unista, ruokahalu on normaali ja Mikkelissä oleminen tuntuu täysin luontevalta. En enää edes ajattele koko reissua ellei joku siitä minulle käy puhumaan ja kyselemään. Ajattelin että olen jo täysin sopeutunut elämääni Suomessa. Nyt kuitenkin kun aloin tätä tekstiä kirjoittamaan ikävä ja kaikki muut tunteet nousivat vahvempina kuin olisin uskonut takaisin.
Yhtenä iltana skypetin erään AEC-TEA kaverini kanssa. Samalla hetkellä kun näin hänen kasvonsa ja kuulin hänen äänensä lensin takaisin Capim Grossoon ja tunsin oloni niin mukavaksi. Keskustelun päätyttyä iltamyöhään tunsin oloni jälleen tyhjäksi. Makasin sängyssäni tuijottaen kattoa enkä nukkunut koko yönä. Suurimman osan ajasta minulla menee Mikkelissä hyvin, voin puhua matkastani mutta se tuntuu kuin kertoisin jonkun muun kokemuksista. Pystyn elämään arkea ilman mitään ongelmia. Silloin tällöin on vain hetkiä, jolloin olen pääni sisällä taas CG:ssä enkä saa itseäni mitenkään herätettyä tähän hetkeen.
Pidämme ensi viikolla harjoittelumessut nuoremmille opiskelijoille, missä he pääsevät kuulemaan vaihtomahdollisuuksista ja kokemuksista. Hieman nyt jännittää, että mitä osaan kertoa. Välillä on vaan niin ikävä takaisin että en tiedä miten päin olisin.