Räntäsateessa

Ajattelin kirjoittaa back to Finland -kuulumisia tänne, mutta ensimmäiset viikot koulun pyörteissä veivät mukanaan eikä aikaa tuntunut olevan. Nyt olen melkein neljä viikkoa ollut Mikkelissä ja viimeinkin tähän arkeen on alkanut tottua.

Capim Grossosta lähteminen oli yhtä vaikeaa kuin etukäteen kuvittelinkin. Viimeistä kertaa AEC-TEA:n käytävää pitkin kävellessäni tuntui lähinnä kun olisi kävellyt viimeistä kertaa ikinä. Halatessani kavereitani en halunnut päästää ikinä irti. Sain muutaman läksiäislahjan, mistä lempparini on pieni nalle :) Bussimme lähti kohti Salvadoria keskellä yötä, ja yö menikin huonosti nukkuessa. Heräilin vähän väliä koko muun bussijoukon nukkuessa sikeästi. Katselin ikkunasta vaihtuvia maisemia ja tunsin oloni tyhjäksi. Salvadoriin saavuttuamme suuntasimme lentokentälle ja matka kohti Rio jatkui.

Nukutun lentomatkan jälkeen saavuimme Rioon, missä mielestäni oli "mukavan viileää" kun pystyi käyttämään polvimittaisia shortseja. Lämpömittari näytti kuitenkin +27 ja aurinko paistoi. Ensimmäinen ilta menikin nukkuessa ja syödessä maailman parhaassa buffet-ravintolassa. Seuraavana aamuna heräsimme pilviseen ja sateiseen päivään. Kuin myös sitä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Koko viikon satoi vettä, ja silloin kun vettä ei tullut niin oli pilvistä. Copacabana ja Ipanema tuli nähtyä, mutta rannalla ei tullut oltua.. Käytimme aikamme sen sijaan shoppaillen, mikä vieläkin tuntuu tilillä... Nähtävyydet tuli kaikki nähtyä yhden päivän aikana. Voin kertoa että kyllä se Kristus-patsas oli SUURI kun sen vieressä seisoi. Tuli myös nähtyä alueita, minkä olemassaoloista en aikasemmin ollut edes kuullut. Santa Teresa oli kaunis, vanhanaikainen taiteilija-alue. Lapa on tunnettu yöelämästään ja niistä portaista, mitkä joku-en-nyt-muista-nimeä oli aikanaan koristellut laatoilla. Huhujen mukaan jokaisesta maasta oli oma laattaansa portailla, mutta vaikka kuinka etsimme niin Suomea ei löytynyt. Sugar Loaf oli kahden kukkulan huipuilla oleva näköalapaikka, mihin kuljimme gondolihisseillä. Näköalat olivat upeat, mitä pilvien ja sateen takaa ehti näkeä. Tutustuimme hostellissa asuen ja ulkona ollessa jälleen kerran uskomattomiin ihmisiin. Nyt tuntuu että tuttuja on joka puolella maailmaa, joten hyvä lähteä taas tulevaisuudessa reissaamaan :)

Suomeen takasin tuleminen on tosi rankkaa. Brasiliaan mentäessä ei ollut minkään näköistä kulttuurishokkia tai muuta, kaikki tuntui menevät hyvin. Nyt sitten toiseen suuntaan tuntui että kaikki iski sitten kahta kauheammin vasten kasvoja. Aikaero painoi päälle ainakin viikon ajan, kuuden tunnin ero vaikuttaa aika vahvasti. Viikko meni että en nukkunut juuri ollenkaan. Seuraavan viikon en sitten tehnytkään muuta kuin nukuin. Kroppa reagoi aikaeron lisäksi aika vahvasti muutokseen. Minulta katosi ruokahalu kokonaan, kahteen viikkoon ei ollut nälkä ja vaikka söi mikään ei oikein mennyt alas. Tämä onneksi loppui ja sen tilalle tuli jatkuva nälkä. Kouluun takaisin meno oli yllätävän kivutonta. Näin kavereita ja elämään tuli taas rytmi. Samalla kasasin tekemättömiä tehtäviä enkä jaksanut niistä välittää. Tällä hetkellä olenkin jo aika pulassa, kun koko jakson tehtävät pitäisi saada kahden viikon sisään tehtyä.

Ihmiset ovat kyselleet, ja kyselevät vieläkin paljon reissusta ja kotiinpaluusta. Minulla on vain sellainen tunne, että olen nähnyt hyvää unta enkä ole missään ollutkaan. Pintapuolisesti olen vastaillut kysymyksiin, tuntuu jotenkin todella typerältä puhua reissusta. En edes tiedä mitä kertoisin. Alkuun näin joka yö unta että olin taas Brasiliassa. Nyt olen päässyt yli aikaerosta, unettomuudesta, unista, ruokahalu on normaali ja Mikkelissä oleminen tuntuu täysin luontevalta. En enää edes ajattele koko reissua ellei joku siitä minulle käy puhumaan ja kyselemään. Ajattelin että olen jo täysin sopeutunut elämääni Suomessa. Nyt kuitenkin kun aloin tätä tekstiä kirjoittamaan ikävä ja kaikki muut tunteet nousivat vahvempina kuin olisin uskonut takaisin.

Yhtenä iltana skypetin erään AEC-TEA kaverini kanssa. Samalla hetkellä kun näin hänen kasvonsa ja kuulin hänen äänensä lensin takaisin Capim Grossoon ja tunsin oloni niin mukavaksi. Keskustelun päätyttyä iltamyöhään tunsin oloni jälleen tyhjäksi. Makasin sängyssäni tuijottaen kattoa enkä nukkunut koko yönä. Suurimman osan ajasta minulla menee Mikkelissä hyvin, voin puhua matkastani mutta se tuntuu kuin kertoisin jonkun muun kokemuksista. Pystyn elämään arkea ilman mitään ongelmia. Silloin tällöin on vain hetkiä, jolloin olen pääni sisällä taas CG:ssä enkä saa itseäni mitenkään herätettyä tähän hetkeen.

Pidämme ensi viikolla harjoittelumessut nuoremmille opiskelijoille, missä he pääsevät kuulemaan vaihtomahdollisuuksista ja kokemuksista. Hieman nyt jännittää, että mitä osaan kertoa. Välillä on vaan niin ikävä takaisin että en tiedä miten päin olisin.

Viimeisia viedaan

Maanantai. Tiistai, keskiviikko ja torstai. Perjantaina on aika jatkaa matkaa. Bussilippu on jo ostettu, reilun viikon sisaan nelja lentoa ja aikamoinen muutos.

Kolme kuukautta kuullostaa lyhyelta ajalta. Nopeastihan se onkin mennyt, mutta niin monta asiaa on ehtinyt tapahtua. Alkuun kymmenen paivan rantalomailu ennen Capim Grossoa. Kaupunkiin tutustuminen, toiden aloittaminen, uusien ystavien saaminen, keskella kaikkea karnevaalit, aivan uskomattomia ihmisia, uskomattomia tarinoita mita olen kuullut, tarinoita mita tulen kertomaan omista seikkailuista, muut vapaaehtoiset keiden kanssa jo suunnitellaan tulevia reissuja ja kohtaamisia, paikalliset ihmiset jotka jaavat tanne ja keita en tule valttamatta koskaan nakemaan. Kaikki tama on paallimaisena mielessa, mita kaikkea olenkaan paassyt kokemaan ja nakemaan. En voi korostaa tarpeeksi miten mielettomia ihmisia olen kohdannut, ja keita varmasti ikavoin. Tietaa etta alkaa olla lahto lahella, kun muistitikku on tayttynyt kuvista. Taytyy kayda ostamassa uusi, minka voin tayttaa paikallisella musiikilla. Talla hetkella niin ristiriitainen olotila, samalla odotan Rioa kuin kuuta nousevaa, mutta samaan aikaan en millaan tahtoisi lahtea taalta. Kylla mina odotan Suomea (....) tai lahinna ihmisia, ruokaa ja suihkua. Eilen illalla makasimme Lorenan kanssa riippumatossa kasassa ja mietittiin mita kaikkea ollaan koettu viimeisten kuukausien aikana. Naurettiin vatsalihakset kipeina kunnes aloimme itkemaan.

Talla viikolla en ole ajatellut tyoskennella liian rankkaan. Torstaina lasten englannin tunneilla ajattelin pitaa juhlat itselleni, aion leipoa ennen tunteja ja voimme viimeiset tunnit syoda, kuunnella musiikkia ja pelata peleja. Huomenna tosin aion olla viela opettaja ja pitaa sanakokeet.

Jotenkin tata lahtoa helpottaa lauantaina odottava Rio de Janeiro. Tuollainen kuuden paivan loma tuntuu hyvalle idealle ennen kouluun paluuta :) Suunnitelmissa on maata koko viikko rannalla, nauttia muutama caipirinha, tuhlata loput opintotuet kaupoilla ja tietty kayda tsekkaamassa se Kristus.

Capim Grosso in pictures

Olen tassa kirjoitellut kuulumisia, joten ajattelin talla kertaa paivittaa kuvia minun elamastani. Toisin sanoen satunnaisia kuvia satunnaisessa jarjestyksessa. This is what it looks like!

Joka maanantainen feira, mista ostamme koko viikon ruuat.

Everybody loves Andy

Hyvantekevaisyys-leipojaiset 

Facebook-kaverit paaseekin stalkkaamaan enemman kuvia, lisaa kuulumisia tulossa kun jaksan itseni koneen aaren raahata. Até mais!

Eu amo meu trabalho

Yksi paiva havahduin ajattelemaan, etta olenpa ollut kiireinen kun en ole edes blogiin ehtinyt kirjoittamaan. No hitot mina mitenkaan kiireinen olen ollut, tassa vahan kuulumisia miten olen aikani kayttanyt koneella istumisen sijaan.

Olen viikon sisalla kayttanyt kaksi iltaa pelaillen lautapeleja paikallisten nuorten kanssa. Eras 17-vuotias jatka pitaa talla hetkella valivuotta opinnoistaan, ja vapaaehtoisesti pyorii kaikki illat AEC-TEA:lla hoitamassa asioita. Toisin sanoen on vain paikalla mikali jotain tapahtuu. Muilla vapaaehtoisilla on paljon iltatoita, kun taas minulla ei ollenkaan, joten olen istunut iltoja taman nuoren kanssa toimistossa. Eilen han saapui paikalle, etsi maailmankartan ja istui alas. Hetken kuluttua menin hanen luokseen katsomaan mita han tekee. Hetken aikaa verrattiin Suomi/Eurooppa-Brasilia maantieteellisia eroja ja yllatyin hanen tietamyksistaan. Han osasi sanoa etta Suomi ja Ruotsi ovat melko samankaltaisia maita ja Venajalla on kauniita kirkkoja. Sitten han kavi nayttamaan kartalta paikkoja missa han haluaisi kayda ja mita han haluaisi nahda. Olenhan mina matkustellut, mutta en omasta mielestani paljoa, mutta silti tuntui pahalle kun han kertoi toivovansa joskus nakevansa leijonat Afrikassa ja Vapauden patsaan New Yorkissa. Sitten han kysyi etta eiko minua sellaiset kiinnosta, ja totesin vain etta olen ne jo nahnyt. Tasta ilta jatkui kolmen tunnin ajan pelaillen laivan upotusta, soittaen kitaraa ja niin englannin, portugalin kuin suomenkin puhumista. Parasta ajan vietetta on kuitenkin twisterin pelaaminen. Olen useamman tunnin kayttanyt jokaista vastaan pelaamiseen ja minut sitten nimettiin twister-championiksi.

Viime perjantaina hikisena kotiuduttuani jalkapallon peluusta ja paastyani istumaan alas eras 13-vuotias poika tuli pyytamaan apua matematiikan laksyjensa kanssa. Silla hetkella ei ollut pitkat matikat millaan tavalla muistissa, mutta paatin kuitenkin yrittaa. Jokunen tunti siina menikin, kun mina, Andy ja tama poika yhdessa alettiin laskemaan laskuja. Meilla on esimerkkina valmiiksi (vaarin) ratkaistut tehtavat, otimme Andyn kanssa paperit ja kynat esiin ja pienella kilpailumielella kavimme niita ratkomaan. Tulipa virkistettya omaa muistia yhtaloiden ratkaisemisessa ja kerrottua pojalle miten se tehdaan.

Viime viikon keskiviikkona lahdin PET-I:in, joka on jarjestettya aamu/iltapaivatoimintaa lapsille. Poiketen suomalaisista ip-kerhoista tama on tarkoitettu lapsille, jotka joutuvat tyoskentelemaan opiskelun ja leikkimisen sijaan, joten valtio maksaa heidan perheilleen jotta he saisivat viettaa lapsuuttaan tyoskentelematta. Itse asiassa lahdin mukaan, kun Taru pyysi apulaista jumppahetkeensa. Lahdin siis ilman mitaan suunnitelmia paikalle, ja siita tulikin ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista aamupaivista taalla. Lapsia oli kaksi kertaa sen verran kun tilaan mahtui, ja minut heitettiin vanhempien lasten kanssa ulos leikkimaan. Olin huolissani, silla en uskonut etta etenkaan teinipojat lahtisivat hippaan ja pyorittamaan vanteita. Yllattaen nama teinipojat olivat niita, jotka tarkimmin kuuntelivat mita heikolla portugalillani yritin sanoa ja he toistivat muille mita olemme tekemassa. Etukateen odotin suurta kaaosta, silla nama lapset ovat niita joilla menee kaikkein heikommin ja huonommin. Yllattaen kaaos johtuikin ymparistosta ja tyontekijoista, ei lapsista ja nuorista. Huomenaamuna olen taas menossa samaan paikkaan jalleen ilman suunnitelmia "auttamaan Tarua", saa nahda mita talla kertaa tapahtuu... :)

Minulle suurimmat kokemukset ovat olleet ihmisiin tutustumiset ja heidan kanssaan ajan viettaminen. Vaikka olen paassyt kokemaan mielettomia asioita, kuten viime viikonloppuna vesiputoukset, eivat ne ole paallimmaisina mielessa. Parhaita hetkia mita olen kokenut on ollut illan istumista kaveriporukalla, nuoren sydansurujen kuuntelemista google-kaantajan valityksella, yota paivaa jatkuvaa tanssimista, ilojen ja surujen jakamista vapaaehtoisporukalla ja kaikki nama ihmiset ketka olen tavannut.

Tama alussa mainitsemani nuori on jo jonkinaikaa pyorinyt toimistossa kitara kainalossa toimeettomana, taidan jatkaa blogin kirjoitusta jokin toinen kerta ja menna nyt viettamaan hanen kanssaan aikaa.

Um semana de minha vida.

Niin paljon ehtii taalla tapahtua, etta ajattelin pienten hauskojen sattumusten sijaan kertoa millainen on minun normaali viikkoni.

Maanantai aamuisin lahdemme kaupungin keskustaan torille. Ostamme sielta koko viikon ruuat, lahinna kasviksia ja hedelmia. Koko kaupungin asukkaat tulevat maanantaiaamuisin markkinoille, silla (kuten itse huomasimmekin jo nalissamme) loppuviikosta kaupat ovat aivan tyhjat. Kesaloma on viimeinkin ohi, ja koulut ja paivakoti ovat viimeinkin auenneet. Naapurissamme siis sijaitsee Capim Grosson ainoa paivakoti, ja kylla huomasi kun sen toiminta jatkui. Aamuisin lasten itkun melutaso on korvia sarkeva useamman tunnin ajan. Iltapaivalla sielta saatta jopa kuulua naurua. Ensi viikosta lahtien alan maanantaisin kayda katsomassa mika meno ja meininki siella on. Saa nahda missa vaiheessa sita menee hermot kun koko ajan pyorii lasten kanssa :) Maanantai-iltapaivisin eras paikallinen kaveri pitaa meille myos portugalin oppitunteja.

Tiistaisin minulla on englannin tunnit lasten kanssa. Tahan mennessa jokainen tunti on ollut oma shownsa. Lapset on pistetty neljaan eri ika/osaamisluokkaan, ja olemme jokaiselle ryhmalle opettaneet vahan eri asioita jo olemassa olevien taitojen pohjalta. Meidan iloksemme sitten nama lapsen melkeimpa viikoittain vaihtavat ryhmaa, joten he joko kirjoittavat samoja asioita ylos useampaan otteesen tai skippaavat jonkin asian kokonaan. Koska tama lasten ryhmien sekoittuminen sai meidatkin sekaisin, unohdimme sitten pistaa ylos, mita opetimme millekkin ryhmalle. Viimeksi sitten aloimme kyselemaan lapsilta asioita, mita emme olleet heille edes opettaneet... Kyllahan me kertaamme samoja asioita viikkoja, tai niin kauan kunnes kaikki ne oppivat, joten loppujen lopuksi ei mikaan asia jaa oppimatta. Yhteen naista neljasta ryhmasta ei ole ilmoittautunut yhtaan lasta, ja ennen tunteja aina varmistamme onko sinne tulossa ketaan vai onko meilla "vapaata". Tietenkin olemme valmiusasemissa jos joku sattuu vain ilmestymaan paikalle. Viime viikolla sitten tahan "vapaa"tuntiin ilmestyi nelja lasta ilman ilmoittautumista. Minuutissa sitten haimme kaiken materiaalin ja olimme valmiita aloittamaan tunnin. (On hieman typeraa alkaa tassa vaiheessa tekemaan jonkin ryhman kanssa sellaisia asioita, mitka muut ryhmat tekivat jo tammikuussa. Eipa meilla ole kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa alusta.) Tilanne oli hieman kaoottinen, ihmisia pyori siella sun taalla, lapsia tuli ja meni, vanhemmat keskustelivat kanssamme tuntien aloitusajoista ja pomomme pyori eestaas jarjestaen kaikki uudet oppilaat oikeisiin luokkiin. Kun sitten aloitimme tuntimme, kaikki lapset tultiin hakemaan pois luokasta ja siirrettiin seuraavalle tasolle. Vahan ajan kuluttua eras pieni poika kaveli luokkaan pitaen aitiaan kadesta kiinni, ja aiti tosiaan istui koko tunnin poikansa vieressa toistaen hanelle kaiken mita me sanoimme.

Keskiviikkoaamuisin meilla on house meeting, johon osallistumme me vapaaehtoiset ja pomomme. Keskustelemme miten meidan elama taalla on sujunut, miten oppitunnit menevat, onko kaikki talossa hyvin jne. Yleensa tama on puolessa tunnissa ohi, mutta talla viikolla keskustelimme toista tuntia. AEC-TEA:lla ei ole paljoa rahaa, ja kavimme ideoimaan miten saisimme seka AEC-TEA:lle enemman nakyvyytta kuin myos rahaa. Pidamme tanaan leipomisillan, minne olemme kutsuneet kaikki vahankin tutut paikalliset. Teemme kaikki omista maistamme jotain perinteista herkkua, esimerkiksi me suomalaiset teemme pullaa, korvapuusteja ja tiikerikakkua. Toivon mukaan paikallisia ilmestyy paikalle. Vaikka kaikki eivat paasisi leipomaan, niin paasemme ainakin viettamaan aikaa yhdessa ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Maanantaina menemme sitten markkinoille naiden leivosten kanssa, minne on tulossa koko kaupungin kaikki asukkaat. Yhtaan emme osaa arvioida jaammeko voitolle vai nollille, mutta ainakin paasemme viettamaan aikaa yhdessa. Keskiviikko iltapaivaan/iltaan kuuluu myos portugalin opetusta ja capoeiraa.

Torstaisin meilla on taas koko paiva englannin tunteja lasten kanssa. Onnekseni opettajaparini Lorena puhuu sujuvaa portugalia. Kylla omat taidot ovat jo sen verran kehittyneet, etta useimmiten ymmarran lasten kysymykset, mutta vastaaminen onkin sitten eri asia. Koska on kyseessa englannin oppitunti, en edes yrita puhua heille portugalia vaan vastaan englanniksi ja samalla viiton kasillani mita haluan sanoa. Useimmiten paastaan jopa yhteisymmarrykseen. Vaikka kommunikointi ei ole helppoa, ja kaikki lapset eivat ole mitaan unelmatapauksia pidan naista tunneista erittain paljon. Vaikka he vievat paljon energiaa, saan heista niin paljon hyvaa mielta etta jaksan koko paivan. Talla viikolla puhuimme karnevaaleista, ja mita kukakin teki karnevaaliloman aikana. Ehdottomasti sydantalammittavin kommentti oli, kun eras lapsi kertoi pitaneensa huolta kalastaan koko viikon. Vaikka olosuhteet ovat aivan erilaiset, lapset ovat aivan samanlaisia joka puolella maailmaa. He kertoivat loman aikana leikkineensa kavereidensa kanssa, viettaneensa aikaa perheidensa kanssa ja tietenkin olleensa tietokoneella. Ainut mika erottaa nama suomalaisista lapsista on ihonvari.

Perjantaiaamuisin kayn Andyn kanssa pelaamassa jalkapalloa kehitysvammaisten ryhman kanssa. Pelaaminen on tajuttoman hauskaa, silla kaikki olemme taitojemme kohdalta samalla tasolla (paitsi Andy, joka tuntuu aina voittavan..). Talla viikolla sitten seuraksemme ilmestyi myos ryhma lapsia ja nuoria. Lasten kanssa pelaaminen toimi hyvin, kaikilla oli hauskaa ja he olivat mielettoman taitavia. Kun teinit ilmestyivat kuvaan, minun teki mieli luovuttaa. En ole elaessani nahnyt niin nuoria ja taitavia jalkapallon pelaajia. He tietavat tarkalleen mita muut aikovat tehda ja kaksi poikaa saa helposti kuljetettua pallon kentan paasta paahan vaikka se on taynna vastustajia. Kai se on niin veressa kaikilla, ja kun jo pienena aloitetaan pelkka jalkapallon pelaaminen niin en yhtaan ihmettele naita taitoja. Perjantai-iltapaivisin menen COOPES:lle, missa on mm. organic garden. Olen nyt muutamaan otteeseen siella kaynyt, ja olen paassyt niin kastelemaan kasvimaata kuin kitkemaan rikkaruohoja. Kiva paasta valilla tuulettumaan ja olemaan epasosiaalinen. Silloin talloin saamme palkaksi avustamme heidan itsetuottamia herkkuja, kuten vuohenjuustoa ja marjoja.

Viikonloput meilla on vapaata, ja saamme tehda mita tahdomme. Huomenna olemme lahdossa viereiseen kaupunkiin Jacobinaan vesipuistoon. Se on auki vain sunnuntaisin, joten odotamme kovaa ruuhkaa ja lahdemme aamulla jo ennen puiston aukeamista sita kohti. Tarkoituksena olisi saada vahan lomaa arjesta ja maata koko paiva altailla. :) Viikon paasta meita on lahdossa n. 30 johonkin laheiseen kaupunkiin vesiputouksille. Kuulin myos villia huhua, etta meidan viimeisena viikonloppuna menisimme koko porukalla (kaikki AEC-TEA:n tyontekijat ja meidan kaverit) leireilemaan. En tieda minne, mutta kai se lahempana selviaa.

Kaiken taman hullunmyllyn lisaksi meidan paivittaisiin askareisiin kuuluu ruuanlaitto ja siivoaminen. Valilla on niita paivia, kun tuntuu ettei ehdi tehda muuta kuin olla keittiossa. Joka-aamuiset siivoamiset alkaa klo 7.00. Siivottavana on keittio, patio ja vessat, roskat viedaan ja puutarha kastellaan. Nama sitten jaetaan niin, etta viikottain kaksi ihmista vastaa yhdesta osa-alueesta. Taman viikon ajan olen Hesterin kanssa hoitanut vessoja ja suihkua. Muuten tama homma on ihan siedettavaa, mutta kun vedentulo lakkasi muutamaksi paivaksi, ja mm. emme saaneet vessanponttoa vedettya, oli sen siivoaminen ihan mielenkiintoista puuhaa. Meilla on siis kaksi vessaa, meidan "oma" ja yleinen. Tama public toilet onkin hajonnut, ja vahan valia vesisailio tippuu katosta ja koko huone on taynna vetta. Eilen kuulin ryminaa, juoksin vessaan ja pidin sailiota pystyssa ettei vesi valuisi hukkaan ja huusin Andyn auttamaan. Ironista sinansa, etta koko talosta oli vesi poikki ja ne viimeiset vesipisarat valuivat risan sailion mukana lattialle. Kun kolmatta kertaa saman paivan aikana seisoin yltapaalta vedessa pidellen sailiota ilmassa yrittaen miettia mita tehda, eras paikallinen mies tuli ja korjasi sailion. Ainakin se pysyy paikallaan, mutta eipa vessa vielakaan veda.

Ei tama elama tylsaa ainakaan ole. Talla viikolla soimme lehman sisaelimia, vesi oli poikki melkeimpa kolme paivaa ja tutustumme jatkuvasti uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Aika juoksee ja paivat kayvat vahiin. Eilen oli tasan kuukausi siihen kun lahdemme. Jottei ajatus lahdosta ahdistaisi niin paljon, olen lopettanut kokonaan sen ajattelemisen. Nain paasee ainakin elamaan taysilla loppuun asti, eika tule laskettua paivia kylmaan Suomeen paluuseen. Jollain tapaa se on kuitenkin alitajunnassa, viime yona nain unta etta pomomme varasti meidan kaikkien passit ja piti meita vankeina taalla.

Karnevaalitunnelmia

Karnevaalit olivat ehka hulluin viikko ikina elamastani. Yot valvottiin, paivat vietettiin rannalla nukkuen tai shoppaillen. Kroppa kiittaa auringosta, puoli kehoa vesikelloilla ja iho kuoriutuu. Sainpa ainakin hetkellisen rusketuksen ja taas astetta vaaleammat hiukset ;) Onneksi Hester uskaltautui kahtena iltana ottamaan kameransa mukaan, jotta meilla on nyt edes jotain kuvamateriaalia naytettavana.

Alkaa valittako taman blogitekstin kummallisista asetuksista, tekniikan ihmelapsi Jonna ei osaa edes kuvia lisata normaalisti...

Koko karnevaaliporukka samassa kuvassa! Meidan AECTEA:n vapaaehtoisten lisaksi matkassa oli siis harjoittelunohjaajani mies, Fabio. Etukateen meille ilmoitettiin hanen tyoskentelevan karnevaaleilla, mutta siella han meidan kanssa juhli yot ja paivat makasi rannalla. Fabiolla oli erittain paljon tuttavia karnevaaleilla, joten me paasimme tekemaan milloin mitakin unohtumatonta.

Jo ensimmaisena iltana paasimme kokemaan enemman kuin olisin ikina osannut kuvitella. Fabio jarjesti meidat eraan reggaerekan kyytiin, missa sitten oli ruoka- ja juomatarjoilu. Mikas siina rekan kyydissa koko yo tanssiessa katsellessa ihmisvilinaa :)

Poliiseja  vilisi Salvadorissa melkeimpa yhta paljon kuin itse juhlijoita. Ikina en ole nahnyt sellaista kunnioitusta virkavaltaa kohtaan, kuin mita nain karnevaaleilla. Satojen tuhansien ihmisten tungoksesta aina tehtiin poliseille kulkuvayla. Eika ihmekkaan - heilla oli oikeus melko vakivaltaisesti tyontaa kaikki edessa seisovat juhlijat tieltaan.

Karnevaaleilla jollain tapaa ihmisten kayttaytyminen on kaukana perus festarimeiningista. Jos syntyy tappelu, kaikki osapuolet viedaan putkaan ja pidetaan siella karnevaalien loppuun asti. Ei poliiseja kauheasti kiinnosta kuka oli syyton, kaikki hairiotekijat vaan halutaan poistaa. Kuulimme, etta jos esiintyjat rekoistaan nakevat tappelun jossain, lopettavat he valittomasti musiikin soiton ja osoittavat poliiseille missa tapellaan.  Jollain tapaa voi siis sanoa etta tallainen miljoonien ihmisten tapahtuma on myos melko turvallinen.

Parin miljoonan ihmisen lasnaolon huomasi helposti. Liikkuminen oli lahes mahdotonta, puolen kilometrin matkaan sai varata tunnin.

Paikallisten tahtien lisaksi karnevaaleilla nahtiin myos kansainvalisia nimia.

Bob Sinclair!

PSY ja niin monen kertaan jalat rakoille tanssittu gangnam style...

Kokonaisuudessaan karnevaalit olivat ikimuistoinen kokemus, mutta nyt ymmarran kylla miksi paikalliset eivat siella vuosittain kay. Minulla olisi niin monta tarinaa kerrottavana, mutta vielakin karnevaalivasymys painaa paalle. Viikonlopun saa viela onneksi hengahtaa, ja ensi viikolla paasee taas tyon touhuun. 

Varasimme tanaan Tarun kanssa lennot maaliskuun lopusta Rioon. Siina lentoja katsellessa ja paivia miettiessa sen oikeasti tajusi, etta ollaan jo puolet ajasta talla puolella palloa oltu, ja vasta ensi viikolla tyot alkaa kunnolla. Etenkin kuin muut vapaaehtoiset jaavat tanne meita pidemmaksi aikaa, ovat he toivoneet ettemme lahtisi ja jattaisi kaikkea tyota heille :D

Riisien keittamista ja lasten kanssa touhuamista

Viime viikko meni tottuessa kunnon arkeen, oppitunnit alkoivat ja siina sivussa mietittiin mihin muuhun haluaa lahtea mukaan, ja milloin kukakin ehtii laitaa ruokaa. Minulla on siis tiistai- ja torstaiaamuisin ja iltapaivisin englannin tunteja lapsille. Perjantaisin pitaisi olla Level 1-enkkua jossain laheisessa kylassa, mutta toistaiseksi se ei ole viela toteutumassa. Talla hetkella perjantaisin kayn kehitysvammaisten ryhman kanssa pelaamassa jalkapalloa. Viime viikolla ainakin oli ihan tosi hauskaa, kun kukaan ei ollut mikaan jalkapallomestari ja en ollut ainut joka paasti pallon menemaan jalkojensa valista huomaamatta asiaa. Keskiviikkoisin alan kayda COOPESilla, joka on samaan aikaan organic garden, leipomo ja myymala, ja ajattelin menna auttamaan puutarhan puolelle.

Capim Grossossa on ollut vapaaehtoisporukka São Paulosta, jotka vetivat jonkin sortin kesakerhoa lapsille. Perjantaina oli heidan viimeinen paivansa taalla, ja sen kunniaksi jarjestettiin urheiluhalliin juhlat. Tapahtuma alkoi ulkoonta rumpuorkesterilla ja jatkui sisalla niin musiikilla, kansallistanssilla, zumballa, hiphopilla kuin naytelmallakin. Itse lahdin kesken kaiken capoeiraharkkoihin ja harmittelin kun missaan tapahtuman. Minun tuurillani harkat oli siirretty tapahtumanan ohjelmanumeroksi. Siina vaiheessa kun ilmoitettiin etta nyt mennaan capoeiraamaan satapaisen yleison eteen, kadet tarisivat ja totesin etta nyt viimeistaan nolaan itseni lopullisesti. Itseasiassa se menikin hyvin, ja totesin etta kai sita on jotain tullut opittua. Hester oli satuttanut jalkansa keskiviikkona capoeirassa, ja perjantaina meni heti aamusta nayttamaan jalkaa hierojalle, jos han sen saisi kuntoon. Hieroja ei edes vilkaissut jalkaa vaan lahti suoraa tieta viemaan Hesteria laakarille. Nyt muutaman paivan maattuaan paikoillaan jalka alkaa olemaan parempaan pain.

Lauantaina oli tyokaverin Kilvian synttarit, joten han jarjesti yhdistetyt synttarijuhlat ja tervetulojuhlat meille. Grillattiin yota myoten, ja taytyy myontaa etta sellaista grillia en ole ennen nahnyt! Paaasia etta ruokaa sai, joten eipa silla mitaan valia missa sita paistetaan :) Sunnuntaiaamusta lahdettiin Tarun ja capoeirakavereiden kanssa laheiselle joelle viettamaan paivaa. Etukateen pelattiin etta meita odottaa jokin mutainen oja, mutta se osoittautuikin todella mukavaksi paikaksi. Ranta oli kallioinen ja veteen paasi hyppimaan. Ehdottomasti taytyy menna joskus uudestaan! Ei ole vahaan aikaan ollut nain laiskaa paivaa kuin tanaan. Koko viikonlopun vasymys kertyi yhdelle paivalle ja onneksi tanaan ei olekkaan tarvinut tehda mitaan rankkaa tyota.

Karnevaalit ovatkin jo ovella! Lahdemme torstaiaamuna porukalla Salvadoriin, missa meilla on asunto odottamassa. Pomon mies Fabio tyoskentelee karnevaaleissa, joten hanen taytyi hankkia itselleen asunto viikon ajaksi. Kaikki paikalliset muuttavat karnevaalien ajaksi pois asunnoistaan, ja vuokraavat niita melko kalliilla. Katsottuamme hostellien hintoja (tonni paikallista rahaa) totesimme etta tulee paljon halvemmaksi lahtea Fabion kanssa saman katon alle. Saimme kuin saimmekin asunnon ja viela halvalla, viikko maksaa reilun 100e per naama. Varasimme jo paluulipun ensiviikon torstaille takaisin Capim Grossoon. Ehdimme siis muutaman paivan nukkua ja rauhoittua ennenkuin tunnit taas jatkuvat.

Tietenkaan kaikki ei ole mennyt taydellisesti. Ensimmaisina paivina Salvadorissa Tarun pankkikortti ei toiminut ollenkaan. Nyt sitten Hesterin kortti ei ole toiminut viikkoon, ja lainailemme rahaa kukin varojemme mukaan. Minun Visa electron on toiminut aivan moitteettomasti, mutta viime paivina se on alkanut takkuilemaan. Eihan siina mitaan, kun Capim Grossossa parjaan ihan hyvin ilman rahaakin. Karnevaalit vaan nyt vaativat muutaman reaalin... Lahes kymmenennen yrityksen jalkeen sain tanaan nostettua tarvittavan maaran rahaa, mutta jos kortti ei ala karnevaalien aikaan toimimaan alan olla pulassa. Niin kauan kun edes yhdella meista toimii kortti niin eihan tassa mitaan hataa! :D

Seuraavan kerran paivittelen sitten kuulumisia karnevaalien jalkeen, wish me luck!

Eu vou para Finlandia em dois meis.

Ensimmaista kertaa talla viikolla oikeasti otti paahan olla taalla. Toisaalta ensimmaista kertaa nyt tama paikka tuntuu kodilta. Kun sita on viime aikoina ottanut muuttamisen harrastukseksi niin on oppinut melko nopeasti sopeutumaan uusiin paikkoihin. Nama ihmisetkin alkavat tuntua jo perheelta. Eika pelkastaan muut vapaaehtoiset, vaan myos paikalliset tyontekijat. Haluan nyt viela tassa sanoa, etta on ollut mukava kuulla etta ihmiset lukevat tata blogia. En ole erikseen jaksanut/ehtinyt vastaa kommentteihin, vaikka kaikki olenkin useampaan otteeseen lukenut lapi.

Englannin tuntien pito on lahtenyt taalla kayntiin. Lapsille on yhteensa nelja kurssia (luokiteltu ian ja osaamisen mukaan), ja nailla kursseilla on yhteensa viisi osallistujaa. Onpahan enemman aikaa keskittya henkilokohtaiseen opettamiseen. Ennen karnevaaleja ei pideta kunnon opetusta, enemmankin tutustutaan toisiimme ja etenkin lasten kanssa leikitaan ja pidetaan hauskaa. Olemme siis kerranneet mita he jo osaavat, kuten numeroita ja vareja. Tanaan kaytin oppituntini jalkapallon pomputtamiseen ja unon pelaamiseen. Naytin lapsille kuvia Suomesta ja etenkin lumesta. Eras poika tuli istumaan aivan viereeni, vertaili hetken aikaa ihonvarejamme ja totesi etta lumi on tehnyt minusta valkoisen. Vaikka ei lasten kanssa yhteista kielta loydy niin tunnit ovat olleet mielettoman hauskoja. :) Autoin myos Tarua Level 1 tunneilla, missa pidettiin Suomi-esitelma. Yhdessa tanssimme siis letkajenkkaa pitkin pihoja, ja viela tuntien jalkeen oppilaat tulivat tanssimaan kanssamme.

Ensi viikolla on jo karnevaalit, ja tarkoituksena olisi menna Salvadoriin. Mitaan ei ole viela varattu, joten saa nahda miten tassa kay. Paikan paalle menemme vaikka siihen menisi kuukauden tuet (niinkuin varmasti meneekin) ja joutuisimme nukkumaan katuojassa.

Kultuurieroja tulee pohdittua vahan valia. Eika pelkastaan Suomi-Brasilia eroja, vaan myos muiden vapaaehtoisten kotimaiden valilla. Meidan jenkkivahvistus saa minut valilla itkun partaalle, kun han kertoo ettei osaa ajaa manuaaliautoa eika pyorailla. Jollain tapaa siihen on tottunut, ettei mikaan tapahdu ajallaan. Mistaan ei tarvitse turhaan stressata ja kaikki hoituu jollain tapaa. Vaikka kaikkea venytetaan mahdollisimman pitkalle, tapahtuu asioita silti aivan yllattaen ja kiireella. Koko ajan pitaisi olla lahtovalmiina, silla koska tahansa joku voi tulla pyytamaan mukaansa viereiselle plazalle tai kaupungin ulkopuolelle reissuun.  Viime viikolla oli Hesterin ja Andyn synttarit, ja etukateen suunniteltiin mita tekisimme niina paivina. Hesterin synttaripaivana oli sovittu, etta capoeiran jalkeen meille tulisi kavereita kylaan ja juhlisimme yhdessa. Kun tulimme capoeirasta, kaikki enemman ja vahemman tutut olivatkin jo saapuneet. Hikisina ja nalkaisina kavimme tekemaan ruokaa, kun kaikki vieraat soivat kakkua. Kun ruoka oli valmista ja istuimme alas, meille kerrottiin etta korttelin paassa on dinnerpartyt jarjestetty synttareiden kunniaksi, mitka alkaisivat valittomasti. Ihmettelimme vain, miksi kukaan ei maininnut asiaa ennenkun aloimme laittamaan ruokaa, tai ennenkun aloimme syomaan. Yhtakkia kaikki haipyivat ja me jaimme ihmeissamme syomaan.

Otokoihin on tottunut melko hyvin. Tai eipa tassa ole muita vaihtoehtoja kuin tottua niihin. Eilen olin suihkussa, ja ihmettelin miten minulla on jalassa oudon varinen hyttysenpurema mita en ollut aikaisemmin huomannut. Hetken paasta tuo "hyttysenpurema" tipahti ja huomasin sen olevan hamahakki. Eraana aamuna kun herasin hyttysverkossani oli torakka. Yritin hankkiutua siita eroon mutta en onnistunut, ja se jai kai asumaan sankyni alle. Kerran mennessani nukkumaan huomasin sankyni olevan taynna muurahaisia. Olin niin vasynyt, etta ravistelin vain peittoa ulkona ja menin nukkumaan. Yolla herasin pari kertaa siihen kun joku vipelsi kaulallani, mutta en jaksanut kauheasti valittaa. Eilen aamuna vessan ovella oli kaarme. Onneksi meilla on edes yksi mies talossa, joka hoitaa tallaiset tilanteet. Tarvitsee vain kerran kiljaista ja Andy jo juoksee paikalle ja kysyy meniko joku rikki vai onko kyseessa jokin elain.

Taalla on tapahtunut niin paljon etten tieda miten saisin kaiken mahtumaan tanne, tai miten edes muistaisin kaiken. Tanaan teimme pihallemme pienen puutarhan. Kylla sita sai maan myllattya ilman mitaan tyokaluja. Yksi kaveri kaivoi maata lapiolla kun me muut kasin sekotimme uutta multaa vanhaan maahan ja heittelimme suurimpia otokoita pois tielta. Olen kaynyt naapurikaupungissa Jacobinassa (missa on aivan mieleton uimamesta), tutustunut jatkuvasti uusiin ihmisiin, oppinut muutaman sanan lisaa portugalia, nukkunut paivaunia mangopuun alla, oppinut elamaan kylman suihkun kanssa (itseasiassa valilla vesi tuntuu jopa lampimalta) ja ennenkaikkea sopeutunut paikalliseen elamaan. Taman paremmin asiat eivat voisi menna, vaikka tuntuukin etta aika menee aivan liian nopeasti. Kahden kuukauden kuluttua olenkin jo Suomessa.

It's raining... cats?

Kun kaikki menee huonosti, vain kuppi teeta auttaa. Nain ajattelin viela hetki sitten. Pitikin menna ennen reissua heittamaan vitsilla, etta kun tanne saavun niin alkaa monsuunisateet. Kuulemma viimeksi on satanut seitseman kuukautta sitten, ja tanaan eras nainen kertoi etta edellisen kerran talla tavalla sataneen nelja vuotta sitten. Kohta viikon ajan on vesisateen lisaksi ollut ukkonen. Valilla jyrisee niin etta kuulo meinaa lahtea ja valilla taas hiljaisuudessa tulee taukoamatta salamoita lapi yon. Tanaan sitten sadepaivan iloksi toteutin viime viikolla saamani idean - maalasin eraan luokkahuoneen seinaan nelja lasta, jotka pitavat toisiaan kasista kiinni ja edustavat ihonvareillaan eri kulttuureja. Tata maalausta minun olisi sitten tarkoitus kayttaa opetuksessa avukseni. Vietinkin sitten koko paivan maalinhuuruisessa luokkahuoneessa, ja juuri kun olin alkamassa maalaamaan viimeisia yksityiskohtia kaadoin kirkkaankeltaisen seinamaalipurkin paalleni. Lattian sain onneksi pestya, vaatteet heitin pyykkinarulle kuivumaan ja hinkkasin koko kroppani tinnerilla varmaan kolmeen kertaan. Tyokaverini tahan kommentoi "Relax, I can't even see the yellow paint from your skin colour". Jatin loput maalaukset huomiselle ja totesin etta mikaan ei auta kuin kuppi teeta. Kattilaan hanavetta ja kun kaikessa pitaa saastaa heitin joukkoon yhden teepussin. Viimein kun paasin istumaan ja otin eilen kaupasta ostamani keksipaketin (taalla ei myyda suklaata juuri missaan) huomasin teeni maistuvan vain kuumalle hanavedelle ja etta kissa on puoliksi syonyt koko keksipaketin.

Kaksi muuta vapaaehtoista, saksalainen Hester ja jenkki Andy, saapuivat viikonloppuna tanne. Italialainen (?) Lorena saapuu vasta sunnuntaina, ja maanantaina meilla alkaakin jo opetus. Tyoskentelen siis taman Lorenan kanssa. Tanaan muut suunnittelivat ensi viikon oppituntejaan yhdessa, ja koska mina saan toistaiseksi hoitaa ajatustyon yksin paatin ottaa silla valin paivaunet riippumatossa. Onhan tassa jo vaikka minkalaisia ideoita tuleville viikoille, pitaisi vaan pistaa ajatukset paperille ja jarjestykseen.

Meidan talossamme asuu kissa. Sen nimi on Honeybaby. Jo tama tieto sai minut vetamaan syvaan henkea. Ilmeisesti edelliset vapaaehtoiset ottivat kissan hellaan huomaansa taman ollessa raskaana, ja nyt kissa on jaanyt tanne asumaan. Jos haluamme sita ruokkia, siihen pitaisi kayttaa omia rahoja. Joten en ruoki. Ei minulla mitaan ongelmaa ole kissojen kanssa, en vaan ole kissaihmisia. Honeybaby on ilmeisesti taman vaistonnut ja yrittanyt alkaa kaveeraamaan kanssani. Ensimmaisen viikon se nukkui sankyni jalkopaassa samalla irroittaen hyttysverkon paikaltaan. Syodessani se tuli aina viereeni. Muiden vapaaehtoisten tanne saapuessa ajattelin sen jattavan minut rauhaan, etenkin kuin vaihdon makuuhuonettani samalla. Kuitenkin samana paivana kun huoneeni vaihtui myos kissa loysi uuden olinpaikkani ja tulee sinne edelleen joka yo. Vaikka sita ei sisalle paasta, hyppaa se ikkunasta minka taytyy olla auki helteen vuoksi. Honeybaby on saanut kaverin, joka myos pyorii meidan talossa jatkuvasti. Koska koko kamppamme on ulkotiloissa, emme voi heitta kissoja uloskaan. Pelkaan vain etta kohta taalla yopyy koko kulmakunnan kissat minun sangyssani.

Rice and beans on tosiaan kaynyt tutuksi. Joskus meilla on jopa riisia ja kasviksia, pastaa ja papuja tai kuskusia ja soijaa. Kasvikset ja hedelmat ovat hyvia, en valita. Useimmiten ruoka ei vaan maistu miltaan. Ja silloinkin kun se maistuu, se maistuu lahinna pavuilta tai sipulilta. Mutta noh, kylla siihen tottuu. Ateriaa yleensa piristaa itse tehdyt mehut. Paivittaisen mangomehun lisaksi olemme itse tehneet papaija-, banaani- ja passionmehuja. Etenkin kun mehuissa ei ole mitaan lisaaineita, vaan pelkka hedelmalihaa, ovat ne ehdottomasti maailman parhaita.

Olen aivan rakastunut tahan kaupunkiin ja ihmisten elamantapaan. Onhan tama pieni kaupunki, joten kaikki taalla tuntevat toisensa. Lauantaina AEC-TEAlla jarjestettiin Musica Bacana Brasileira -tapahtuma, minka jarjestelyissa olimme mukana. Itse tapahtumassa huomasimme niin capoiera-ryhmasta tuttuja kuin paikallisen apteekkarin. Tietysti kaikkia moikattiin. Sunnuntaina viereisessa kylassa oli eraanlainen sambatapahtuma, minne meninne bussikyydilla. Taalla ihmiset vauvasta vaariin (kirjaimellisesti, samaan aikaan oli tanssimassa pieni lapsi joka ei viela osannut edes seista ja elakkeella olevia miehia) tanssivat kadulla muutaman kaverin soittaessa kitaran lisaksi mm. lautasta soppakauhalla. Tanaan sitten naimme kaupungilla naita lapsia jotka olivat olleet tapahtumassa mukana. Uskon etta jo kolmessa kuukaudessa varmaan tunnetaan koko kaupunki.

Ehdottomasti lemppari-ihmiseni taalla on capoieraopettajamme. Harjoituksissa han pistaa (onneksi vain) miehet punnertamaan, mikali he eivat ole taysilla mukana. Minulle han vain ilmoitti etta taputan liian laiskasti, mutta en onneksi saanut tasta rangaistusta. Tanaan han tuli AEC-TEAlle mukanaan paita jota han sovitteli meille. Kuulemma saamme halutessamme capoiera t-paidat seuraavissa harjoituksissa. Huomenna on seuraavat harjoitukset, mutta ilmeisesti paidoilla on nyt jokin kiire kun aivan sen takia piti tulla taalla tanaan kaymaan. Olemmekin Tarun kanssa pitaneet omia capoieraharjoituksia muiden silmilta salassa, etta emme nolaisi itseamme jalleen seuraavissa harjoituksissa. Vaikka kuinka yritan niin en silti oppinut seisomaan kasillani tai potkaisemaan jalkaani silmien korkeudelle. Onneksi tassa sateessa on aikaa harjoitella, parjaanpa sitten parin kuukauden paasta pikkuveljilleni kun he alkavat haastamaan riitaa.

Otokanelamaa

Viimeinkin arki on alkanut. Maanantai-iltana saavuimme Capim Grossoon, missa talon tyontekijat olivat valmistaneet meille ruuan valmiiksi. Yhdessa syotiin, meille lyotiin avaimet kateen ja kaikki poistuivat paikalta tunnin sisaan sanoen etta nin koko jarjesto kuin vapaaehtoistentalo on nyt meidan vastuulla. 

Maanantaiaamuna lahdimme siis jo kahdeksan jalkeen Morro de Sao Paulosta matkantekoon, jotta ehtisimme perille Capim Grossoon suht hyvissa ajoin. Vahingosta viisastuneena olin siis hankkinut matkapahoinvointilaaketta, mika maistui aivan kirsikkalikoorille. Olisihan sen voinut ennalta arvata, etta kun meren poikki menemme pienella veneella tulee siita aikamoista kyytia. Taytyy myontaa etta matka oli  pahempi kuin kaikki linnanmaen laitteet samaan aikaan. Aallot loivat veneen sisalle niin, etta olimme lapimarkia ylta paalta. Vanha kaveri matkapahoinvointi iski laakkeista huolimatta ja kylla, oksensin koko kolme tuntia taukoamatta. Ensimmaista kertaa talla reissulla paleli ja aallot loivat suolavetta silmiin niin, ettei silmia meinannut saada auki. Siina kolme tuntia kylmissani oksentaessani suolaa silmissa teki mieli lahinna soitaa aitille ja itkea. Jalkeenpain puhuimme matkasta ja kaikki olimme miettineet etta tuosta matkasta emme hengissa selvia. Taalla kuitenkin viela ollaan!

Arki on lahtenyt hiljalleen kayntiin, olemme lahinna tutustuneet ihmisiin ja paikkoihin. Mina alan opettamaan lasten englanninkursseja ja nainpa sain vastuulleni koko englannin kurssin tuntien suunnittelun. Tanaankin makasin vain riippumatossa ja pohdin mita kaikkea sita lasten kanssa keksiikaan :) Olemme tutustuneet kaupunkiin ja mahdollisiin muihin tyopaikkoihin taalla. Tahtoisin menna viereiseen paivakotiin, mutta se aukeaa ilmeisesti vasta lahempana meidan taalta lahtoa. Olin etukateen varautunut taman kaupungin olevan joku Korian kokoinen mesta, kun kaikki tata niin pieneksi vaittivat. Tamahan on melkeimpa Mikkelin kokoinen kaupunki, minulle taysin sopiva.

Tahan mennessa talla viikolla olemme siivonneet, laittaneet ruokaa ja opetelleet portugalia. Paikallinen englannin opiskelija on suostunut auttamaan meita portugalin kanssa, ja onhan sita jo opittu kaikki perustervehdykset ja pienet asiat osaa hyvin hoitaa itse. Talo missa me asumme on siis samassa rakennuksessa tyopaikkamme kanssa. Niita erottaa vain yksi ovi, mika on aina avoinna. Niinpa meidan "kodissamme" ravaa jatkuvasti porukkaa, mutta eipa ainakaan ole yksinaista. Tanaan meilla oli vapaaehtoistentalon puolella deep cleaning, ja meille opetetiin miten talo puhdistetaan perusteellisesti. Yhtakkia wc:n paivittainen peseminen sai merkityksen, kun kerrottiin etta otokat pesivat sinne muuten. Tuntuu etta otokoita on taalla jokapuolella. Vaikka olen oisin kayttanyt hyttysverkkoa ja talla hetkella jo hyttysmyrkkya, on minut jalat syoty siihen kuntoon etta nayttaa lahinna rutolta. Enaa ei ole kyse kymmenista, vaan lahinna sadasta hyttysensyomasta pelkastaan jaloissa. Yllattavan nopeasti sita on tottunut sellaisiin asioihin, mita aikaisemmin ajatteli ettei ikina opi. Kuten wc-paperi laitetaan roskikseen, ei ponttoon ja suihkun aina niin kylma vesi ei tunnu yhtaan pahalta.

Kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta minulla alkaa kohta ensimmainen sambatuntini! Eras tyokaveri lupasi opetaa meille samban perusaskeleet, ja kuulemma parin paivan paasta han aiko vieda meidat ihmisten ilmoille sita tanssimaan... Huomenna paasen myos ensimmaiselle capoiera-tunnilleni! Eilen illalla kun olimme kaikki yhdessa syomassa, ulkoa kantautui musiikkia ja lahdimme parin ihmisen voimin sita seuraamaan. Ensin ohitimme kirkon, missa ihmiset lauloivat niin kovaa etta aani kantautui ulos. Aivan kirkon vieressa katulampun alla oli capoiera-ryhma harjoittelemassa. Mietinkin etta mahtavatkohan he harjoitella oman musiikin vai kirkkovirsien tahtiin :D Eilen oli siis ukkonen ja kaduilta oli sahkot poikki, minka vuoksi capoieraa harrastettiin katulampun alla. Oli kylla mielenkiintoinen myrsky, salamat valahtelivat monen tunnin ajat, mutta ukkonen ei jyrissyt ja vetta satoi ehka kahden minuutin ajan.